Kimmo Tuominen (2008) käsittelee kirjassaan ”Tiedon partaalla” yksilön kokemusta nykyisestä tietotulvasta ja keinoja rakentaa siltoja kuilun partaalta tiedon äärelle. Tuominen tuo esiin katteettoman itseluottamuksen, joka tiedon lähteille hakeutujaa tuntuu ohjaavan. Hän väittää, että vaikka tiedon hakija nykyaikana kuvittelisi hallitsevansa lähdekritiikin, on hän todennäköisesti väärässä. Osittain tätä itseluottamusta pönkittää muutaman klikkauksen päässä avautuvat tietoavaruudet, mutta ilman tiedonhaun ohjausta ja oppimista surffaajan on mahdotonta saada realistista kuvaa informaatioympäristöstään.
Erityistä huomiota olisi kiinnitettävä internetin käyttäjien koulutukseen. Kriittisyys verkkolähteitä kohtaan tarkoittaa paljolti samoja aspekteja kuin perinteiseen painettuun lähdemateriaaliin suhtautuminen. Kuitenkin verkkotiedon tuottajan henkilöllisyyden tarkistaminen ja hänen motiiveihinsa tutustuminen edellyttävät usein huolellisempaa otetta kuin bibliografisesti valvottujen kirjojen parissa työskentely. Toisaalta sähköisen materiaalin kielellinen ilmaisu ja sivuston visuaalinen ilme kertovat usein paljon.
Mukavuudenhaluisena olentona olemme tottuneet etsimään tietoa sieltä, mistä sen vähimmällä vaivalla saamme – eli tutuista lähteistä. Tällöin on vaarana, että lähteet käyttävät meitä emmekä me lähteitä. Taitavasti manipuloivan verkkojulkaisijan toiveuni! Tuominen esittää perifeerisen näkökyvyn käsitteen, mikä tarkoitta asiayhteyden ja toimintaympäristön tunnistamiseen perustuvaa ymmärrystä dokumentin luonteesta.
Sähköisen materiaalin kohdalla tämä on olennainen kyky, sen avulla tiedonhakija voi arvioida kohtaamaansa aineistoa, sen relevanssia ja luotettavuutta. Vasta tästä voi seurata lähdemateriaalin perusteltu hyödyntäminen tai hylkääminen. Ilman perifeeristä näkökykyä näkökenttä voi olla sähköisen materiaalin määrän rajoittama. Lisäksi informaation välittämisen jatkuvasti uusiutuvat ja uutuudellaan viehättävät tekniikat saattavat viedä tiedonetsijää sivuraiteille. Mielestäni perifeerisen näkökyvyn harjaannuttaminen on välttämätöntä informaatiotulvan aikakaudella; tästä huolimatta informaation suodattaminen jää useimmiten vain yritykseksi.
Verkkomateriaalin tuotanto on nopeaa, mutta sen hyödynnettävyys vaatii paradoksaalisesti entistä enemmän aikaa. Usein tähän on syynä mitä huonoin informaatioarkkitehtuuri - ilman asiantuntemusta valmiille julkaisualustoille tuotettu päämäärätön tieto. Muutama hiirennäpäytys - ja tiedonhakija on jo eksynyt aiheesta! Informaatio tulva on muuttanut meitä yksilöinä. Lukutaidon muuntuminen selailevaksi hakuammunnaksi vaatii jo aivan mekaanisten informaatiolukutekniikoiden hallintaa. Huolestuttavaa on yhteiskuntamme olematon panostus informaatiolukutaidon opettajien koulutukseen ja opetussuunnitelmien kehittämiseen peruskouluissa.
Tuominen, K. 2008. Tiedon partaalla – kuinka hallita informaatiotulvaa.
" Lukutaidon muuntuminen selailevaksi hakuammunnaksi vaatii jo aivan mekaanisten informaatiolukutekniikoiden hallintaa. Huolestuttavaa on yhteiskuntamme olematon panostus informaatiolukutaidon opettajien koulutukseen ja opetussuunnitelmien kehittämiseen peruskouluissa. "
VastaaPoistaOn sanottu, että selailu tyhmentää ja syventävä asiaan perehdyttäminen ja pitkäkestoinen lukeminen kasvattaa. Informaatiolukutaidon ja internetin käytön pitäisi mielestäni nykypäivänä olla erittäin paljolti painotettuna perusopetuksena, eikä vasta ammattiin tai ylioppilaaksi kouluttautuessa, koska nykyaikanakin moni nuori jää vaille toisen asteen koulutusta. Jos nämä yksilöt eivät saa ohjausta peruskoulussa, he haparoivat lopun elämänsä tietotekniikan ja sosiaalisen median parissa, vailla suuntaa.
"Hän väittää, että vaikka tiedon hakija nykyaikana kuvittelisi hallitsevansa lähdekritiikin, on hän todennäköisesti väärässä."
VastaaPoistaTästä asiasta olen aivan samaa mieltä kuin Tuominen. Näen sen nimittäin jo omalla kohdallani päivittäin. Monta kertaa lähden itsevarmasti liikkeelle varmana siitä, että hallitsen lähdekritiikin ja osaan erottaa "hyvän" ja "huonon" lähteen toisistaan. Mutta jos rupeaisin oikeasti pohtimaan päivittäin käyttämiäni lähteitäni, niin suurin osa ei niistä ikinä pääsisi sen seulan läpi jolla hyvä lähde erotetaan huonosta. Onneksi nämä ovat kuitenkin niitä lähteitä joita en käytä esim. koulu- tai muissa töissäni vaan kerään niiden avulla tietoa lähinnä itselleni.
On myös ihmeteltävä kuinka myöhään vasta aletaan opettaa lähdekritiikkiä ja informaatiolukutaitoa. Olisin kaivannut tähän kipeästi ohjausta jo viimeistään lukioaikoinani, mutta se antoi odotuttaa itseään aina ammattikorkeakouluopintoihin asti. Täytyy vain ihmetellä, että eikö sillä ole väliä mistä ja erityisesti millaista aineisto lukiolaiset käyttävät jopa aika mittavissa ja useita lähteitä vaativissa tehtävissään.